Game of Grades
Olen ollut aina perfektionisti. Todistuksessani on ollut pitkä rivi kymppejä ja muutama ysi. Ala-asteella puhuin itseni tukiopetukseen kun sain matematiikan kokeesta kahdeksan miinuksen. Yläasteella murjotin kaksi viikkoa kun satuin saamaan saman viikon aikana kaksi alle ysin koetulosta.
Lukion valitsin korkean sisäänpääsykeskiarvon perusteella. Tai siis tuo keskiarvorajan korkeus oli yksi tekijä, lukion yhteishenki ja hyvä maine vaikuttivat valintaan myös. Koska kunnianhimoni ajoi minua eteenpäin, päädyin kirjoittamaan kahdeksan ainetta neljän sijaan. En ehkä kirjoittanut kaikkia aineita korkeimmin arvosanoin, mutta keskiarvoni oli reilusti yli ysin ja suurin osa kirjoituksista tuli takaisin M:nä, E:nä ja L:nä. Joukkoon toki mahtui fysiikan B.
En päässyt sisälle lääketieteelliseen Suomessa, mutta aloitin opinnot sairaanhoitajaksi. Tein töitä, luin pääsykokeisiin, opiskelin. Sain tenteistä korkeimpia arvosanoja (en toki kaikista). Hoin itselleni kuinka en ole perfektionisti, sillä enhän kirjoittanut kahdeksaa ällää.
Tullessani Ruotsiin opiskelemaan osa minusta hengähti helpotuksesta. Karolinskassa opintojen vaatimustaso on kovempi kuin missään aikaisemmassa koulutuksessani, mutta täällä ei ole arvosanoja. Ajattelin että pystyn tekemään paljon parempaa ja laadukkaampaa työtä ilman niitä.
Toukokuussa 2014 jouduin elämäni ensimmäistä kertaa uusintaan. Ulkokuoreni oli asian suhteen tyyni, olivathan opinnot vaikeita ja vieraalla kielellä. Sisälläni kuitenkin kiljui pieni lapsi kauhusta. Mitä oli tapahtunut sille kympin tytölle joka olin ollut vielä muutamaa kuukautta aiemmin?
Kuten blogini aiempia tekstejä lukeneet tietävät, uusinnat eivät jääneet tuohon. Olen istunut uusimassa tenttejä useammin kuin ikinä olisin uskonut. Enemmän kuin ikinä olisin halunnut. Tiedän opiskelukavereistani sen pienen joukon joka istuu niissä saleissa kanssani samaan aikaan.
Kaltaiselleni perfektionistille tämä on ollut tervettä. Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni, vaikka vielä on pitkä matka siihen että opin täysin mitä tarkoittaa hellittäminen. Ulkokuoreni voi antaa kuvan että minua ei uusiminen harmita tai häiritse. Että olen sinut asian kanssa. Sisäisesti en vieläkään ole täysin oppinut hyväksymään uusimista.
On kuitenkin tilanteita joissa tiukan ulkokuoren omaamisesta on vain hyötyä. Viikonloppuna puhuin toisessa kaupungissa opiskelevien lääkisihmisten kanssa. Hyvien ystävieni. Pitkäaikaisten ystävieni. Yksi heistä ihmetteli kovaan äänen, kuinka eräs heidän opiskelutovereistaan on joutunut uusimaan jonkin tentin KAKSI TAI KOLME KERTAA??!! En antanut kestohymyni hyytyä, vaikka pääni sisällä mietin että tulen elokuussa tekemään erään tentin viidettä kertaa.
Sama ihminen oli kovin stressaantunut lähestyvästä anatomian tentistä (joka on siis vasta syys-lokakuussa). Tähänkö maailma on mennyt? Mikä lääketieteen opiskelussa ajaa ihmiset syvän stressin ja ahdistuksen partaalle?
Lääketieteelliseen toki hakee paljon niitä kympin oppilaita, joilla on perfektionismi verissä. Joiden toinen nimi on stressi. Siltikään tämä ei selitä sitä että miksi nuoret joiden pitäisi nauttia erästä elämän ihanimmasta ajanjaksosta, opiskelusta, ajavat päin seinää.
Tänään vietetään Hug a Stressed Med Student-päivää. Eivät kuitenkaan pelkät lääkisopiskelijat ole stressaantuneita. Stressiä on jokapuolella. Niin hoitotyön, kasvatustieteen kuin kultturialankin opiskelijoiden joukossa. Työelämässä. Peruskoulussa. Lomallakin! Ehkä meidän kaikkien pitäisi pysähtyä viideksi minuutiksi ja miettiä että onko se stressi sen arvoista, pärjäisikö vähemmälläkin. Auttaa sitä kaveria joka on hukkumassa stressiinsä. Heittää se pelastusköysi ja hinata kuivalle maalle. Tai sitten huutaa apua kun on itse hukkumassa stressiin.
Näistä yllä olevista sanoista olen kiitollinen lähipiirilleni. En niitä itse olisi oppinut ilman että niitä olisi sanottu minulle silloin kun on ollut vaikeaa. En ehkä vielä kunnolla osaa pyytää apua tai ottaa sitä vastaan, mutta olen kovaa vauhtia oppimassa. Päivä päivältä perfektionismini on haihtumassa pois. Huomaan tulevani toimeen ilman sitäkin.
Sinä päivänä kun luotan itseeni riittävästi, niin pääsen läpi myös tuosta kompastuskivitentistäni. Ei se enää lukemisesta ja osaamisesta ole kiinni. Sen tajusin viimein. Ainoa mitä tarvitsen enää sen läpäisemiseksi on se että sallin itseni läpäistä sen. Ymmärrän että minusta on tähän. Toivottavasti tuo päivä koittaa 24.8 jolloin uusinta on. En nimittäin enää jaksaisi kirjoittaa sitä yhtään ylimääräistä kertaa.
Lukion valitsin korkean sisäänpääsykeskiarvon perusteella. Tai siis tuo keskiarvorajan korkeus oli yksi tekijä, lukion yhteishenki ja hyvä maine vaikuttivat valintaan myös. Koska kunnianhimoni ajoi minua eteenpäin, päädyin kirjoittamaan kahdeksan ainetta neljän sijaan. En ehkä kirjoittanut kaikkia aineita korkeimmin arvosanoin, mutta keskiarvoni oli reilusti yli ysin ja suurin osa kirjoituksista tuli takaisin M:nä, E:nä ja L:nä. Joukkoon toki mahtui fysiikan B.
En päässyt sisälle lääketieteelliseen Suomessa, mutta aloitin opinnot sairaanhoitajaksi. Tein töitä, luin pääsykokeisiin, opiskelin. Sain tenteistä korkeimpia arvosanoja (en toki kaikista). Hoin itselleni kuinka en ole perfektionisti, sillä enhän kirjoittanut kahdeksaa ällää.
Tullessani Ruotsiin opiskelemaan osa minusta hengähti helpotuksesta. Karolinskassa opintojen vaatimustaso on kovempi kuin missään aikaisemmassa koulutuksessani, mutta täällä ei ole arvosanoja. Ajattelin että pystyn tekemään paljon parempaa ja laadukkaampaa työtä ilman niitä.
Toukokuussa 2014 jouduin elämäni ensimmäistä kertaa uusintaan. Ulkokuoreni oli asian suhteen tyyni, olivathan opinnot vaikeita ja vieraalla kielellä. Sisälläni kuitenkin kiljui pieni lapsi kauhusta. Mitä oli tapahtunut sille kympin tytölle joka olin ollut vielä muutamaa kuukautta aiemmin?
Kuten blogini aiempia tekstejä lukeneet tietävät, uusinnat eivät jääneet tuohon. Olen istunut uusimassa tenttejä useammin kuin ikinä olisin uskonut. Enemmän kuin ikinä olisin halunnut. Tiedän opiskelukavereistani sen pienen joukon joka istuu niissä saleissa kanssani samaan aikaan.
Kaltaiselleni perfektionistille tämä on ollut tervettä. Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni, vaikka vielä on pitkä matka siihen että opin täysin mitä tarkoittaa hellittäminen. Ulkokuoreni voi antaa kuvan että minua ei uusiminen harmita tai häiritse. Että olen sinut asian kanssa. Sisäisesti en vieläkään ole täysin oppinut hyväksymään uusimista.
On kuitenkin tilanteita joissa tiukan ulkokuoren omaamisesta on vain hyötyä. Viikonloppuna puhuin toisessa kaupungissa opiskelevien lääkisihmisten kanssa. Hyvien ystävieni. Pitkäaikaisten ystävieni. Yksi heistä ihmetteli kovaan äänen, kuinka eräs heidän opiskelutovereistaan on joutunut uusimaan jonkin tentin KAKSI TAI KOLME KERTAA??!! En antanut kestohymyni hyytyä, vaikka pääni sisällä mietin että tulen elokuussa tekemään erään tentin viidettä kertaa.
Sama ihminen oli kovin stressaantunut lähestyvästä anatomian tentistä (joka on siis vasta syys-lokakuussa). Tähänkö maailma on mennyt? Mikä lääketieteen opiskelussa ajaa ihmiset syvän stressin ja ahdistuksen partaalle?
Lääketieteelliseen toki hakee paljon niitä kympin oppilaita, joilla on perfektionismi verissä. Joiden toinen nimi on stressi. Siltikään tämä ei selitä sitä että miksi nuoret joiden pitäisi nauttia erästä elämän ihanimmasta ajanjaksosta, opiskelusta, ajavat päin seinää.
Tänään vietetään Hug a Stressed Med Student-päivää. Eivät kuitenkaan pelkät lääkisopiskelijat ole stressaantuneita. Stressiä on jokapuolella. Niin hoitotyön, kasvatustieteen kuin kultturialankin opiskelijoiden joukossa. Työelämässä. Peruskoulussa. Lomallakin! Ehkä meidän kaikkien pitäisi pysähtyä viideksi minuutiksi ja miettiä että onko se stressi sen arvoista, pärjäisikö vähemmälläkin. Auttaa sitä kaveria joka on hukkumassa stressiinsä. Heittää se pelastusköysi ja hinata kuivalle maalle. Tai sitten huutaa apua kun on itse hukkumassa stressiin.
Näistä yllä olevista sanoista olen kiitollinen lähipiirilleni. En niitä itse olisi oppinut ilman että niitä olisi sanottu minulle silloin kun on ollut vaikeaa. En ehkä vielä kunnolla osaa pyytää apua tai ottaa sitä vastaan, mutta olen kovaa vauhtia oppimassa. Päivä päivältä perfektionismini on haihtumassa pois. Huomaan tulevani toimeen ilman sitäkin.
Sinä päivänä kun luotan itseeni riittävästi, niin pääsen läpi myös tuosta kompastuskivitentistäni. Ei se enää lukemisesta ja osaamisesta ole kiinni. Sen tajusin viimein. Ainoa mitä tarvitsen enää sen läpäisemiseksi on se että sallin itseni läpäistä sen. Ymmärrän että minusta on tähän. Toivottavasti tuo päivä koittaa 24.8 jolloin uusinta on. En nimittäin enää jaksaisi kirjoittaa sitä yhtään ylimääräistä kertaa.
Harvinaisen hyvä nuoren ihmisen anlyysi itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Tämä vaiva on myös tämän päivän työyhteisöissä. Elä ja anna toisten elää, sanoisi Pekka Lipponen Suomen James Bond 007
VastaaPoista:), kiitokset!
PoistaTaas tosi kiva teksti! Ja mulla taaaaas kysymys. .. Eli maksaako toi huge-jonotus jotakin? Koska jos ei nii sithän mä liityn siihen jo nyt, vaikka ees suomen tulokset ei oo tullu? Äh, varmaan vaikutan ihan urpolta ku kyselen kaikkee, mikä kyllä pitäs löytää iteki mutku en vaan löydä....
VastaaPoistaMoi! Kiitos, kiva kuulla! Huge-jonotus ei maksa mitään joten siksi se kannattaa. Ja ei, et vaikuta urpolta. Meistä jokainen on ollut joskus siinä kyselijän roolissa. Tyhmiä kysymyksiä ei ole, vain kysymällä asiat selviää :)
Poista