Paluu lapsuuteen

Hui kuinka kesä taas kiitää vauhdikkaasti. Jotenkin tuntuu että tässä ei ole vielä oikein mitään ehtinyt tehdä ja kohta heinäkuukin on lopussa. Totuus kuitenkinon  että sitä on tullut tehtyä enemmän kuin tarpeeksi kaikkea ja täytettyä päivät tiukalla ohjelmalla ja siksi aika hyppää eteenpäin.

Toissapäivänä alkoi Vaikean Tehtävän suorittaminen. Eli DFM1-tenttiin lukeminen. Jei...

Ei vaan, oikeastaan on kivaa lukea. Kuten jo aiemmin kirjoitin niin Märsta ja Vreten ovat tehneet minulle tarkkaakin tarkemman ohjelman. Lukujärjestyksen. Aamulla on mukava herätä kun tietää mitä tehdä. Tehtävät saa suoritettua muutamassa tunnissa, mikä sopii minulle hyvin. Tunnen oloni kerrankin tehokkaaksi!

Kuten jokaiseen urheilusuoritukseen kuuluu, niin olen valmistautunut tähänkin asianmukaisesti. Kesäkuu ja heinäkuun alku olivat akkujen lataamista varten. Toki olin intensiivisesti kolme viikkoa töissä (pidin tuona ajanjaksona vain 4 vapaapäivää), mutta työskentely tuntui lomalta. On virkistävää pukea työvaatteet päälle kun tietää että seuraavat tunnit oikeasti tehdään työtä ja kotiinpalatessa työt eivät seuraa mukana. Että Netflixistä voi katsoa hyvällä omallatunnolla sen leffan (tai kolme) ja pelata simssiä kunnolla.

Lomailin myös Suomessa. Sukulaisia on aina ihana nähdä, heitä tulee nähtyä aivan liian harvoin. Näin myös mahtavia ystäviäni, mikä oli hermolomaa. Lentopalloteurastus ja yläasteen liikuntatuntien muisteleminen tuli kyllä tarpeeseen. Tosin ihoani en olisi tarvinnut polttaa (en ymmärrä kuinka se ehti palaa noin 20 minuutissa...).

Ystävien seura myös tekee hyvää muilla tavoin. Eräänäkin iltana kun palasin kotiin intensiivisen traktorikahvittelushoppailusovelluspäivän jälkeen koin olevani todella onnellinen. En ollut tehnyt näennäisesti mitään ihmeellistä tai kokeillut uutta joogalajia tai muuta. Se että sain vain olla ja tehdä kaikkea hassua ja nostalgista oli vain jotain mitä todella tarvitsin.

Mutta, ei eksytä aiheesta liiaksi. Otsikossa väitän palanneeni lapsuuteen. En tarkoita mitään kirjaimellista tällä, tietenkään. Tämä kesä muistuttaa jollain hyvin kummallisella tavalla lapsuuteni kesiä. Niitä päiviä ja öitä Tikkakoskella teltassa, uimassa ja kiipeillen puissa sekä matkaten pyörän tarakalla pitkin kyliä. Niitä hetkiä Espoossa riippumatossa. Retkiä Suomenlinnaan.

Olen tehnyt tänä kesänä paljon samankaltaisia asioita kuin lapsuudessa. Semmosia pieniä, mutta tärkeitä hetkiä. En ehkä ole nukkunut teltassa viikkoa, mutta olen nukkunut lattialla liian lyhyellä patjalla melkein viikon. Olen tehnyt hassuja, ehkä jonkun mielestä epäoleellisia, asioita ja tiedän että nauran niille vielä viidenkin vuoden päästä. Olen puhunut lukemattomia tunteja puhelimessa rakkaiden ihmisten kanssa.

Tällä viikolla olen myös palannut lapsuuteen opiskelujen kanssa. Minulla on lukujärjestys. Saan läksyjä. Kokeita ei ole, mutta pistareita kylläkin!

Pistarit ovat olleet omiaan aiheuttamaan stressiä tosin. Märsta soitti tänään. Hän ei IKINÄ soita ellei ole pakko (pakko määritellään äärimmäisen vaativana tilanteena jossa mikään muu viestintäkeino savumerkeistä whatsappviesteihin ei ole käytettävissä). Pienoisessa paniikissa ja pelossa siitä mitä linjan toisessa päässä odottaa vastasin puhelimeen. Voitte vaan kuvitella helpotukseni kun saan kuulla että kyseessä on "vain" pistokoe.

Tunnen kuinka Vretenin ja Märstan valvova silmä polttaa selkääni tällä hetkellä (vaikkakin välimatkaa on useampi sata kilometriä). Tunnustan julkisesti syntini, kuinka olen koko päivän vain lusmuillut kaupungilla ja nyt kirjoittelen blogia kun pitäisi lukea. Luen huomenna tämänkin päivän asiat. Lupaan sen.

Ja nyt menen kiltisti nukkumaan että jaksan aloittaa huomenaamulla. Minulla on kahden päivän asiat luettavana.